Viime sunnuntaina lähti autuaammille metsästysmaille metsästyskoira, homekoira Raf (Snow Wood Wolf). Viime marraskuussa kuoli homekoira Nitro. Koiranomistajan raskas hetki. Milloin on aika? Odotinko liian pitkään, toiminko liian nopeasti. Kuitenkin sen tietää, sitten kun on oikea aika. Aina kun ottaa koiran pennun, niin samalla pitää olla valmis myös hautaamaan sen. Kaikki sen tietävät, mutta sitä ei halua ajatella ja aina se tulee liian pian. Ei siihen totu. Ei auta, että on monta koiraa.  Sitten itketään kun itkun aika on, eikä siinä ole mitään pahaa, luonnollista. Mutta mitä me itkemme? Koira eli hienon elämän vanhaksi. Paljon huimia metsästysretkiä, mielenkiintoisia töitä erilaisissa asunnoissa, hassuttelua soffalla, lenkkeilyä yhdessä, koirauimalassa käyntiä, metsässä käyskentelyä. Eilen se oli tässä, eli, hengitti, tunsi. Sitten se oli poissa. Muu lauma jatkaa arkeaan. Lehdessä oli muuten pieni uutinen, kaksi lasta kuoli liikenneonnettomuudessa.

Lähipiirissä on lyhyen ajan aikana kuollut läheisiä vaikeisiin sairauksiin. Nykylääketiede tietää niin paljon. Elinaikaa maksimissaan muutama kuukausi. Kipulääkitystä, oireiden mukaista hoitoa.  Opin uuden termin ”palliatiivinen hoito”. Raskasta läheisille. Jotkut asiat koirilla paremmin?

Eräs italialainen runoilija on sanonut ”Elämä on kuin valon välähdys, tulee ilta ja ikuinen yö laskeutuu” Ei siis pidä tuhlata elämäänsä turhiin huoliin ja murheisiin. Koira ei murehdi menneitä eikä tiedä tulevasta, on vain nykyhetki. Siinäpä olisi kaikilla oppimista. Täyttä elämää loppuun asti, tässä ja nyt eikä sitten kun.  Olen aina halunnut käydä Islannissa -  nyt varaan ne lentoliput J

Raf